Istun laivassa matkalla kotiin Saarenmaalta. Vietin viikon kesäpaikassamme, jonka hankimme vuosia sitten saaren eteläiseltä reunalta, pienestä muutaman talon kylästä. Lähtö sieltä on aina haikeaa, millään ei malttaisi lähteä pois. Syitä on lukemattomia, mutta yksi tärkeimmistä on paikalliset ihmiset, joista rakkaimmat asuvat naapurissamme. Punaisen talon asukkaina on kolme sukupolvea Saarenmaan taikaa.

Ystävyytemme alkoi ikimuistoisella tavalla heti ensimmäisellä kerralla, kun olimme uudessa kesäparatiisissamme. Oli juhannus ja laitoimme paikkoja kuntoon vanhassa vasta remontoidussa talossamme, kun kuulin jonkun laulavan Suomen kansallislaulua. Ihmettelin ja samalla näin kuinka naapurin isoisä ja tyttärenpoika ajoivat polkupyörillä pihaansa laulaen. Sitten muistinkin, että meillähän on sama sävellys kansallislauluna Viron kanssa. Mukanaan heillä oli soihtu, jossa roihusi tuli. Pienen hetken päästä nuo kaksi olivat meidän pihallamme kantaen edelleen tulta matkassaan. He pyysivät, että ottaisin heiltä tulen kynttilään. Olin hämilläni ja hain kynttilän, se sytytettiin ja sitten sain monisanaisen selityksen josta en ymmärtänyt höytäsen pölähtävää. Pian kuitenkin selvisi, että kysymyksessä oli voitontuli, jonka presidentti sytyttää 23.6. vietettävän voiton päivän paraatissa. Presidentin soihdusta tuli sytytetään jokaisen maakunnan soihtuun jotka kuljetetaan maakuntakeskuksiin, jossa siitä sytytetään juhannustulet. Kaunis tapa ja koska naapurimme ovat ajattelevaisia ihania ihmisiä, pääsimme mekin osaksi tulen ketjua ja niin myös yhteisöä. Siitä alkoi naapuruutemme, joka on jatkunut suloisella tavalla siitä pitäen.

Pian tuon ensimmäisen tapaamisen jälkeen kutsuin koko naapurin perheen meille lettukesteihin. Hauskaa oli ja kun vieraiden oli aika lähteä annoin muutaman räiskäleen kotiin viemisiksi. Olin jo siihen mennessä oppinut, että he olivat hyvin huolellisia ja jämptejä ihmisiä ja kun melkein viikko oli kulunut olin hämmästynyt siitä, etteivät he olleet palauttaneet lautasta jolla kotiin viemiset olivat olleet. Ei sillä, että asialla olisi ollut kiire tai että olisin kaivannut lautasta! En tietenkään kaivannut – ihmettelin vain. Yhtenä päivänä lautanen sitten palautettiin ja siinä oli herkullinen pino pikkuleipiä. Ilolla popsimme herkut ja kiittelin tietysti kovasti. Myöhemmin selvisi että virolaisen tavan mukaan saatuasi astian jossa on syötävää, palautat sen myös täytenä!

Voi kuinka lystiä meillä onkaan ollut tuon tavan tiimoilla! Kakkua, jos jonkin sorttista on viety tien yli naapurista toiseen. Samalla on tutustuttu naapurimaan resepteihin ja herkkuihin. Joskus tilanne on ollut kiperäkin, kun keittiömme pöydälle on tullut lautasellinen uunituoreita lämpimäisiä ja olemme olleet lähdössä pois seuraavana aamuna. Kuinka ihmeessä ehtisin leipoa jotain ennen lähtöä? Kerran asian ratkaisi pyykipussi. Meillä nimittäin on pesukone ja heillä ei. He veivät kaiken pyykin aina Kuresaareen kaupunkiasuntoonsa pestäväksi, mutta kun kuulin tämän ryhdyn oitis heidän pesulanpitäjäkseen. Niinpä kerran palautin tyhjän lautasen puhtaan pyykin kera! Vastavuoroisuus saa välillä uusia toteutuskelpoisia väyliä.

Sadepäivän ihanuuksiin hyvien naapureiden kesken, kuuluu ilo kävellä pyjama päällä naapuriin aamukahville ja sohvan nurkkaan höpisemään ja ihailemaan rouvien käsitöitä.

Eipä muuta tällä kertaa, mutta sen sanon, että jos jokainen olisi naapurilleen ihana ja rakas - maailma olisi parempi paikka elää. Aloitetaan pienestä!

Pus!

Hymyä päivään

Hanna

Kommentit (3)

Annarina

Ihana tarina ! Ja mikäköhän siinä Saarenmaassa on, kun se saa ihmisen kertakaikkisen lumoihinsa, mutkin on kietonut pikkusormen ympäri :) Terkkuja, Annarina

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011