Amerikkalaisilla on ihana välitön tapa sanoa tuntemattomillekin ihmisille kauniita kohteliaisuuksia ihan tuosta vaan. Se on tietysti vastustamattoman ihanaa. Kuka nyt ei pitäisi siitä, että joku kehuu koruasi, vaatteitasi, sinua itseäsi, moottoripyörääsi tai mitä tahansa. Matkustimme yhteen aikaan usein rapakon takana ja tapa tarttui. Sanon aika helposti tuntemattomillekin ihmisille kommentteja jostain joka heissä miellyttää minua. Se ei ole ollenkaan vaikeaa, en ole niitä maan hiljaisia, vaan avaan suuni helposti tilanteessa kuin tilanteessa. Ja rakastan ihmisten katselemista kaupungilla. Niin monen sorttista kulkijaa kaduilla ja kahviloissa kohtaa. Niin montaa tyyliä olla persoonallinen, kaunis, ihmeellinen ja ihana.

Viime vuonna näihin aikoihin olin käymässä Afrikassa ja sain ihastella upeita afrikkalaisia ihmisiä päivästä toiseen. Heidän tapansa liikkua, heidän pään ja kasvojensa muoto, ihana suklaanruskea ihonvärinsä, heidän tapansa käyttää värejä! Tunsin itseni siellä kuumuudessa, talven olminvalkoisessa ihonvärissäni ja liiasta lämmöstä kärsivässä, nestetasapainoa etsivässä kehossani valkoiseksi, hikiseksi traanipalloksi. Kadehdin noita kauniita ihmisiä jotka keinuen etenivät ilman minkäänlaista tuskaa kuumuudesta ja jotka olivat niin ylimaallisen kauniita ja kiinnostavan näköisiä.

Kotimatkalla vietimme päivän Johannesburgissa. Joimme kahvit erään kirjakaupan kahvilassa matkatoverieni kanssa ja viereisessä pöydässä istui nuori ja kaunis afrikkalainen tyttö, joka oli juuri sellaisella kiinnostavalla ja hauskalla tavalla pukeutunut, että jäin katsomaan häntä ihaillen. En muista enää tarkasti mitä hänellä oli yllään, joku trikootunika se oli ja leveä vyö, upeat hiukset huivin avulla solmittu nutturalle ja paljon suuria koruja. Olisin halunnut ottaa hänestä kuvan, mutta eihän sellaista voi tehdä. Näytin häntä vaivihkaa ystävilleni ja aloimme puhua siitä kuinka kauniita afrikkalaiset olivat ja kuinka ihanan näköinen tyttö oli. Mietimme myös sitä, minkähän laisina he näkivät meidät. Näytimmekö heistä siltä, miltä minusta tuntui? Minusta siellä oli mahdotonta kaivaa vähintäkään kauneutta itsestään esiin. Ihoni oli lähinnä vaaleanpunainen, hiukset liimautuivat päänahkaan ja keho keräsi kokoajan sisäänsä nestettä, joka näkyi kiitettävänä turvotuksena joka paikassa. Huh.

Päätin sanoa tuolle kauniille työlle, että hän näyttää ihanalta ja sanoinkin. Ja samalla saimme vastauksen pohdintaamme siitä millaisina he, tai ainakin hän näki meidät! Hän kiitti kohteliaisuudesta ja sanoi, että oli jo pitemmän aikaa katsellut meitä ja ajatellut meistä samoin! Se oli niin hauska hetki! Nauroimme kaikki ja kaikilla oli tietysti mukava fiilis pitkän aikaa.

Jaa, mitä haluan tällä tarinalla sanoa? No kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että on kivaa sanoa ja kuulla kauniita asioita. Siitä tulee hyvä olo vähintään kahdelle ihmisille, todennäköisesti useammalle. Se on ikään kuin kivi jonka pudottaa veteen. Renkaat leviävät vieden hyvää fiilistä eri muodoin eteenpäin.

Toinen asia on että kaikenväriset ihmiset ovat kauniita. Kauniita sisältä ja ulkoa.

Love. Peace.
xoxoxo
Hanna

Kommentit (1)

Ritva

Olen kokeillut tätä. Kaikki, joita olen kehunut on tulleet iloisiksi. Jos joku närkästyy, omahan on ongelmansa.

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011