Mua harmittaa, kismittää ottaa pattiin, kaaliin, nuppiin…..buuuuuuu! Menin Fustratunnille (joka on nykyään 90 min!!) ja päässä oli muutama treenikerta sitten valmentajani antama kotiläksy. (Kuulostaa muuten aika siistiltä toi ’valmentajani’ Jeij!!) Juho siis oli antanut käskyn saapua jo edelliselle tunnille sillä fiiliksellä, etten suorita mitään. ”Ei suorittamista, pelkkää nautintoa, elä hetkessä – olet itse itsesi pahin vihollinen” Sanoi Juho Lahti. Hmmmm.
Siinäpä miettimistä! Elä hetkessä!!!! Apua! Minähän sitä kaikille opetan ja paasaan, hetkessä elämistä. Ja kas somasti sain pallon takaisin. Olen miettinyt näitä ohjeita todella paljon. Viimeiseksi, kun lähden pukuhuoneesta muistutan itseäni niistä – ja unohdan ne samalla hetkellä, kun tartun stepperin kahvoihin.
Olen tehnyt vasta kaksi kertaa puolentoista tunnin treenin ja kun kävelen Foreverin ovesta sisään, vatsassa on perhosia – pärjäänkö? Ja se on ihan älytöntä! Tietenkin pärjään. Mutta jotenkin se jännittää. Ajattelen, että hölmö nainen, elä hetkessä älä ajattele eteenpäin.
Mutta mikä sitten ottaa kaaliin? No se etten jaksanut punnertaa niin monta kertaa kuin piti. Olikohan se kymmenen kertaa. Ja pointti on se, että kroppani olisi jaksanut mutta pää ei! Istun nyt nojatuolissa kotona ja kiehun kiukusta. (Auttaisikohan jos tekisin kymmenen nyt?) Jos olisin elänyt hetkessä, olisin punnertanut sen mitä piti. Mutta kuumeiset aivoni pohtivat vain sitä, että en EHKÄ jaksa. Ja kuinkas sitten kävikään? – En jaksanut. Sitä saa mitä tilaa. Sama toistui parissa muussakin liikkeessä. Jatkossa pää kestäköön – sen on pakko!
Pitänee jättää harmitus taakse ja keskittyä iloihin. Aivan upeita asioita on tapahtunut. Parasta tänään oli kun tein kyykkyjä. Pääsin paljon syvemmälle kuin ennen, ei sattunut polveen ja lisäksi olin suorassa. (Olen aikaisemmin varonut vasenta jalkaa ja elänyt somasti laitamyötäisessä, oikealle kallellani! Hahahaha!) Taas oli onnenkyyneleet silmissä. Kokeekohan kukaan muu tällaisia ihan normaaleja liikuntajuttuja niin tunteella kuin minä? Välillä on fiilis että olen kyllä aika dorka, mutta minkäs teet?
Toinen hauska asia on oivallus, joka ehkä todistaa edellisen kappaleen viimeisen lauseen todeksi. Tein sunnuntaina pihahommia. Voikukat ja niiden kaverit saivat kyytiä pihalla ihanassa auringonpaisteessa. Selkää alkoi vihloa ja kas kas tajusin etten jännitä vatsaa kykkiessäni siellä kukkapenkeissä. Kuukausikaupalla olen kurittanut vatsalihaksiani ja Juho on komentanut että tiukemmin tiukemmin ja kun joku menee pieleen, niin yleensä syynä on se, että vatsalihakset pettävät. Siinä sitten ymmärsi, etten visiinkään niitä liikuntatunteja varten treenaa – vaan arkea varten! Kitkin loput rikkaruohot vatsa piukkana ja nauroin – itselleni!
Terveisin melko kovakalloinen käkkäräpää.
