Eilen siis ilmoitin julkisesti meneväni Pekan ihanalle Bodybalance-tunnille. Rakastan niitä tunteja! Niissä liike soljuu kauniisti yhdestä toiseen ja voin uneksia olevani osa kauniisti etenevää liikesarjaa. (totuus saattaa olla hiukan kömpelömpi – mutta ei mennä nyt siihen!)
Liikuntakeskuksen kassalla kävi kuitenkin ilmi, että ettei eilen ollutkaan maanantai vaan tiistai. Tiedättehän, näin voi käydä kun maanantai on pyhä. Ei siis ollut mitään Bodybalancea tarjolla, mutta samaan aikaan lukujärjestyksestä löytyi venyttelyä. No sinne siis! Niskani on ikijumissa ja polvileikkuksen jälkeen vasen jalkani on myös jotenkin jumittanut ja selkä on jäykkä ja ja ja… No niin siis, kyllähän kropasta aina joku venytettävä kohta löytyy.
Tunti oli hyvä ja niin kuin usein käy, tuntui kuin olisi ollut tarkoituskin, että menen juuri sinne. Tapahtui nimittäin kummallinen asia. Joitakin lihaksia venyttäessäni aloin itkeä samalla kun lihas vähitellen antoi periksi. Kivusta en itkenyt, mutta kun kuuntelin itseäni, tuntui siltä kuin kyynelten mukana surua olisi virrannut ulos kehostani. Voiko suremattomat surut koteloitua jäykkyydeksi lihaksiin? Varmasti. Ensi tiistaina annan lisää kyytiä kroppani säilömille murheille samalla tunnilla ja uskon että maanantaiset Bodybalancetkin alkavat sujua paremmin.
Surutonta ja notkeaa päivää!
Love
Hanna
