Los Angeles - Las Vegas

Joskus kauan sitten matkustin Las Vegasiin. Totesin melko nopeasti, että se on aivan älytön paikka. Maailman säästäessä sähköä ja vettä ihmiset ovat rakentaneet autiomaahan järjettömän keitaan järvineen, rantoineen (ja uskokaa tai älkää rantavahteineen!) ja sähköä kuluu mittaamattomia määriä kaikkeen mahdolliseen, muun muassa valopylvääseen, jonka sanotaan näkyvän kuuhun saakka (kukahan sitä sielläkin katselee? Se hiiri joka syö kuujuustoako?) Vannoin etten menisi sinne enää koskaan, vaan toisin kävi. Olen käynyt siellä monta kertaa mutta seuraavilla kerroilla matkustin sinne Los Angelesista moottoripyörällä. Matka oli aivan toisenlainen kuin lentäen ja autolla ajaen.

Kun pääsimme Harrikoillamme pois Losin vaikutuspiiristä ja aloimme nousta ylös San Bernardinon vuoristoon, ilma viileni tuntuvasti ja maisemat muuttuivat pikkuhiljaa kunnes lopulta ajoimme halki Mojaven autiomaan. Tie oli piikkisuora ja kiinnostavinta katseltavaa olivat ohitettavat upeat autot ja välillä samaa linjaa kiitävä juna, jonka pituus oli todella vaikuttava - tuntui ettei se lopu koskaan.

Olen kokenut matkan molempiin suuntiin sekä jäätävän kylmänä että tukahduttavan kuumana. Molemmissa tapauksissa matka on tylsä. Mutta tylsyydessä piilee mahdollisuus - on aikaa ajatella. Ei voi puhella kenellekkään, maisemat eivät vuorten jälkeen anna ajattelemisen aihetta eikä virikkeitä. Moottoripyörällä ajo voi siis olla omalla tavallaan meditatiivista.

Itse Vegas oli sitten prätkän päältä aivan toinen juttu, kuin auton penkiltä tarkasteltuna. Kun katto ja seinät eivät rajaa näkökenttää ja haistaa ja kuulee ympäröivän maailman se näyttää ja tuntuu aivan toiselta. Vegasissa kiinnostavaa on koko. Kaiken koko ja puuttuvat mittatikut. Hotellit Las Vegas Boulevardin eli The Stripin varrella ovat maailman suurimpia, eikä niiden kokoa voi oikeastaan käsittää lainkaan. Moottoripyörän selästä koko on helpommin ymmärrettävissä. Pienet ruuhkan poikaset ovat ihan toivottuja, koska liikententeen seistessä on enemmän aikaa hämmästellä kaikkea mitä näkee. Ja voin taata, että ihmeitä riittää - loputtomasti.

Hassua on se, että tämä kaikki tuli mieleeni, ajaessani polkupyörällä Espoossa muutama päivä sitten! (Melkoinen loikka Vegasista Bemböleen!) Mutta niin vain kävi. Ajelin tuttuja teitä eikä uutta havainnoitavaa juuri ollut, saatikka ketään kenen kanssa jutella. Ja yhtäkkiä tajusin kuinka paljon samaa on polkupyöräilyssä ja moottoripyöräilyssä. Espoon vehreiden maisemien liukuessa silmieni ohi mieli virtasi vapaana, tuoksut tuntuivat nenässäni ja ajatus vaelsi vapaana ja päätyi Vegas muistoihin. Mietin Vegasin jättihotelleja, Elviksiä, vihkikappeleita ja pannukakkuravintoloita ja yhtäkkiä muistin sen kammottavan hetken, kun kerran siellä ollessani unohdin käsilaukkuni festariravintolan pöydän alle. Laukku sisälsi kaiken tärkeän. Siis KAIKEN. Passin, ajokortin, luottokortit, lentoliput jne. Se tarina on pitkä ja hauska ja sillä on onnellinen loppu. Rehellinen löytäjä oli vienyt laukkuni poliisille ja sain sen kiinnostavien käänteiden jälkeen takaisin. Koskaan ei voi tietää millainen ihminen löytää unohtuneen laukun. Silloin ajattelin, että normaali ihminen ei varasta toisen tavaroita.

Varastamisesta taas mieleeni tuli tapaus joka sattui tyttärelleni viime viikolla. Hän oli ostanut itselleen kovasti haluamansa t-paidan. Kaupasta lähtiessään hän oli iloinnut siitä kuinka kauniisti se oli pakattu silkkipaperiin ja söpöön paperikassiin. Ilo oli lyhytaikainen, sillä ratikkamatkalla kotiin, joku pitkäkyntinen nappasi kassin tyttäreni huomaamatta ja pusero katosi varkaan kaappiin. Kun kuulin tapauksesta aloimme puhua isommassa joukossa varastamisesta. Eräs seurueen jäsen oli nähnyt jonkun varastavan kokonaisen fileen kaupasta ja kertoi hetken miettineensä menisikö paljastamaan varkaan. Hän oli katsonut miestä ja ajatellut, että varas tarvitsee fileensä. Järkytyin! Mutta sain järkyttyä vielä lisää. Hän kertoi myös ystävästään, kahden lapsen isästä, jonka vaimo opiskelee ja miehelle oli sattunut joku tapaturma. Perhe oli sosiaaliturvan väliinputoaja ja mies joutui varastamaan perheelleen ruokaa säännöllisesti. Olin sanaton. Perheen huono tilanne on nyt jo ohi, mutta en edelleenkään tiedä mitä ajatella. Tai toisaalta ajatuksia on liikaakin. Ne seilaavat jäsentämättöminä päässsäni. Paljonko sellaista tapahtuu? Miltä miehestä tuntui? Tiesikö vaimo? Kuinka paljon on ihmisiä, joilla ei ole ketään joka auttaa? Paljonko kauppias menettää rahaa varastetun ruoan muodossa? Pitääkö sanonta 'naurisvarasta ei hirtetä' paikkansa? Miten voin auttaa enemmän? Mitä minulta oikeasi puuttuu - voisinko jättää ostamatta jotain ja auttaa muita? Paljonko sellaisia ihmisiä on kenties aivan lähelläni, joilla oikeasti todella paha tilanne? Näenkö? Huomaanko? Näitä mietin ja poljin. Istuin kadun reunassa ja söin jäätelön, keräsin kukkia tienpientareelta ja mietin, että kiire ei ole ihmiselle hyväksi. Kun kulkee hitaammin ehtii nähdä paremmin. Ihminen tarvitsee aikaa jolloin ajatus voi vaeltaa vaikka Vegasista Bembööleen. Pyörällä kuin pyörällä on hyvä ajella, koska silloin on mahdotonta puhua, käyttää puhelinta tai tietokonetta. Mutta vielä on matkaa taitetteva, ennenkuin saan ajatukseni ja päämääräni selväksi viimeisimmissä pohdinnoissani. Perheelleen ruokaa varstamaan joutuva mies ei jätä minua rauhaan.

Blogini nimi on: Elämä on ihanaa ja mietin pettyyköhän joku lukija, kun näin synkkiä mietiskelen? Kun olin pieni ja satutin itseni (joka kesähän polvet olivat ruvella ja useana kesänä kipsi jossain ruumiinosasassa...) äitini sanoi minulle aina, että olisit iloinen, että sinulla on jalat! Tai että olisit iloinen ettei käynyt pahemmin. Se raivostutti minua. Mutta nykyään tarjoilen samaa lääkettä kaikille! Kun huomaa kuinka kurjasti asiat voisivat olla, omat murheet pienenevät ja huomaakin, että kaikki on mitä parhaiten.

Iloa päivään ja hyviä hetkiä omien ajatusten parissa!

Love

xoxoxox

Hanna

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011