ihme peilin edessä

Terveisiä Saarenmaalta, kesäpaikkamme terassilta. Istun vanhalla penkillä seinän vieressä ja kirjoitan. Aurinko paahtaa ihanasti niin, että ihmettelee onko talvea koskaan ollutkaan? Täällä on hyvin hyvin hiljaista, vain luonnon äänet ja silloin tällöin yli lentävä lentokone rikkovat hiljaisuutta.

Tykkään noista lentokoneista. Taivas tuntuu olevan täällä korkeammalla kuin kotona ja jaksan katsoa loputtomasti koneiden piirtämiä jälkiä taivaalla. Tänään, kun oli aika lähteä lenkille, olisin halunnut vain jäädä makaamaan tähän terassille ja katsella taivasta. Mikään osa minusta ei halunnut liikahtaakaan. Tai no – pää ehkä halusi. Korvien välissä kävi kova pulina ja taistelu. Mennäkö vai jättää väliin? Tiesin kuitenkin, että katuisin jos jättäisin menemättä, joten vedin lenkkivaatteet päälleni, otin musiikit mukaani ja lähdin. Onneksi.

Saarenmaa on lättänä kuin pannukakku. Lenkki, jonka siis kävelen, on suoraa tietä, jota pitkästyttävämpää saa hakea. Juostessa se toimii, sitä ikään kuin juoksee tylsyyttä karkuun. Kävellessä se taas näkyy edessä yllätyksettömänä. Tosin jos lähtee aikaisin aamulla liikkeelle, luonto tarjoaa vaikka millaisia lahjoja oudon flooran ja faunan merkeissä, mutta aamupäivällä peli on menetetty. Siksi otan mukaani musiikkia. Se pitää minut liikkeessä ja niin, no minähän laulan kokoajan. Korvanapit korvillani en kuule yhtikäs mitään mitä ympärillä tapahtuu, siksi on vilkuiltava vähän väliä ympärille. Epäilen nimittäin, että tulkintani kuuntelemastani musiikista ei ole kaikkien mielestä parasta mitä he ovat kuulleet. Tänään elin vahvasti mm. Bruce Springsteeninä, Alice Cooperina, Tina Turnerina (sekä hänen rumpalinaan) Eppu Normaalina, Erininä ja Chisuna…

Musiikin lisäksi päässä pyöri Fustra-ohjaajani Juho Lahden opetukset ryhdistä, varpaiden asennosta, vatsalihasten tuesta jne. Mutta parasta kaikista oli havainto, jonka tein jo jonkin aikaa sitten.

Kaikki alkoi treenatessani stepperillä Fustra-tunnilla. Juho komensi kaiken muun ohessa että, ”rinta auki, ota ylväs asento.” Apua! Olla ylväs?? Keskellä päivää tosta noin vaan?? En kehdannut. Olin vain hiukan ylväs. Pikkuisen. Ehkä. Kotona menin peilin eteen alusvaatteissani ja otin kaikki irti. Koko ylväyden kapasiteettini. Hui! Siinäpä vasta temppu! Katsoin sitä ihmistä – peilikuvaani ja näin vartalon jonka en tiennyt kuuluvan minulle. Katsoin ja katsoin. Ja hyväksyin. Traagista asiassa on se, että hyväksyin sen ensimmäistä kertaa elämässäni. (No nyt se on sanottu – ajattelin, etten kehtaa kertoa koko tätä asiaa kenellekään) Näin kauan on kulunut vihaten sitä ja tuota kohtaa. Olen sanonut tyttärilleni, että rakastaa vartaloitanne nuorina, ettei käy kuten minulle, joka en ole koskaan pitänyt omastani. Kaikki nuoret ovat niin kauniita – tuntuu kaamealta haaskaukselta, kun he nyppivät ja tökkivät milloin mitäkin kehonsa kohtaa. Kuten minäkin 55-vuotiaaksi asti. On aikamoinen palkinto seistä yhtäkkiä peilin edessä ja ajatella. Hitto – ei huono! Ja totisesti painoa voisi pudota hyvinkin lisää. Kyse ei ole siitä, vaan jostain muusta. Muodosta. Tämän uuden harrastuksen myötä vartalo on muuttunut aivan käsittämättömän paljon.

Ylväänä siis kiersin lenkkiäni tänään ja lauloin. Mahtavaa. Tiedättekö mitä muuta tein? Hymyilin. Ihan koko ajan. En tiedä ovatko kaikki ihmiset samalla tavalla kokoon pantuja, mutta minulla on selkeästi pienet narut niistä lihaksista jotka avaavat rintakehän, suoraan suupieliini. Kun kuljen hyvässä ryhdissä hartiat takana rinta avoimena en voi muuta kuin hymyillä! Kokeilkaa! Lisäksi, kun rinta on auki, tuntuu että sydän on myös ja voi ihan helposti rakastaa koko maailmaa. Siinä sitä on ihmettä ja iloa kerrakseen.

Onnellisena
Hanna

P.S.1 Sain myös nähdä kaikkea kaunista matkalla. Mm lentokoneiden piirtämiä jälkiä taivaalla, kukkia, haukkoja ja sinitaivaan.

P.S.2 Kun avasin Facebookin pari päivää sitten näin tämän. Käy katsomassa. Huima tyyppi! It’s never too late!

Valkovuokot nauttivat aurngosta ihan kuin minäkin.

Lentokone piirtää taivaalle.