Jännittävä päivä

Viime maanantai nimittäin. Fustra treenarini Juho evästi minut viime viikonloppuun kertomalla, että maanantaina on sitten kehon koostumuksen mittaus ja samaisen kehoni punnitus. No ei se nyt hirveästi stressannut, sillä en ole fuskannut (vaan siis Fustrannut…ehehehe) ruokavaliossa yhtään. Ainoa ongelma on se, että syön paljon ulkona. Mutta kyllähän sitä nyt osaa tilata grillattua lihaa, kanaa tai kalaa, riisiä ja vihanneksia ja syödä lautaselta oikean kokoisen annoksen. Ongelmana on kuitenkin se, kuinka vihannekset on valmistettu jne. Haluaisin tietysti muutenkin, että paino putoaisi humauksessa ja kaikki muukin tapahtuisi nukkuessani, ilman vähäisintäkään vaivaa…

Maanatai koitti, menin salille hiukan jännittyneenä, mutta pah! Ei me mitään mitattu. Kunnon treeni tehtiin eikä mittanauhan häntääkään näkynyt. Illalla kotona odotti koko tämän projektin vaikein ilta. Tyttäreni Katri leipoi pullaa. Voi itku! Hänen sisarensa Kirsikka on kovin eläinrakas ja on joskus sanonut, että ihminen joka ei välittömästi rakastu koiranpentuun, sen nähdessään, on jotenkin viallinen. Minä sanon, että ihminen joka voi vaivatta vastustaa tuoretta pullaa on todella viallinen. Pystyin. En pystynyt. Söin ¼ pullasta. Oi kuinka hyvää se oli! Sanoin mielessäni, että sen verran kaloreita voi vahingossa tulla jopa hengitysilman mukana ihmiseen, eikö voikin? Voi! Ihan varmasti voi? Voihan?

No tiistaina treeneihin jälleen ja nyt askel johti kohti sitä pientä huonetta jossa vaaka ja mittanauha ovat. Olin aika kauhuissani ja jotenkin varma, ettei mitään ole tapahtunut. Toki olen kotona käynyt vaa’alla ja se on kertonut, että kolme kiloa on lähtenyt, mutta olisin mielissäni viidestä.

Käyn seisomaan vaa’alle, joka samalla mittaa kehon koostumuksen. Siis rasvaprosentin, viskeraalisen rasvan määrän, lihasmassan jne. Paino on se minkä tiesinkin. Kaikki muut luvut olivat oikein hyviä, lihasmassa oli kasvanut jne jne. Mutta vasta mittanauha sai aikaan varsinaisen hymyn. En olisi ikinä sitä uskonut, mutta kahdeksan senttiä oli kadonnut vyötärön ympäryksestä. Olin seota. Ja taisin seotakin! Treeni sujui pää pilvissä ja olin ihan yksinkertaisesti super super iloinen ?

Kaikkein iloisin olen kuitenkin siitä, että jännetupin tulehdus on poissa molemmista käsistä ja siitä, että vasen jalkani, alkaa toimia paremmin. (Polvesta lähti pala irti ja se on vaikeuttanut kaikenlaista kiivaampaa urheilua, korkokenkien käyttöä ja välillä jopa kävelyä, juoksusta puhumattakaan parin vuoden ajan.) Eli homma toimii. Aloitinhan tämän lajin juuri siksi, että se räätälöidään asiakkaan mukaan tarkasti. Välillä joudun tosissani pidättämään itkua treenatessa, vaan siitä syystä että käytän sitä vasenta jalkaa. Ei siis satu, se vaan on jotenkin epätodellista ja onnellista että se siinä toimii. Oikeasti olen siitä niin onnellinen , etten uskalla sitä edes oikein ajatellakaan, saatikka uskoa, että työnnän prässiä sillä koivella, tai mikä parasta askellan crosstrainerilla peräti kuusi minuuttia. Niin, pienentuntuiset asiat voivat olla joskus todella suuria.

Hirmuonnellinen Hanna