Kuvat vai muistikuvat?

Nyt puhutaan paljon hetkessä elämisestä ja olen tässä katsellut ihmisiä ja itseäni ja huomannut, kuinka paljon harmia taskuissamme keikkuvat puhelimet aiheuttavat tälle kauniille pyrkimykselle elää täydesti jokainen hetki. (Itselläni puhelin ei usein ehdi edes taskuun saatikka laukkuun, jonkun soljen taakse, vaan se on tiukasti puristettuna kädessäni!)

Pieni hyppäys ensin ajassa taaksepäin. Olimme kauan sitten Floridassa ihanissa häissä. Morsian oli kuin metsän keiju, ei paljon meikkiä, ei mitään pynttäystä, hiukset luonnollisesti kammattuina ja kädessä sievä kimppu kukkia, jotka näyttivät kedon kukkasilta, jotka olivat vain kerätty, ilman suuria sitomisia manöövereitä. Sulhasella oli jalassaan suorat housut, yhdistettynä kauluspaitaan. Kaulassa oli koru ja jalassa surffareiden suosimat varvassandaalit. Vihkiminen tapahtui ulkona, nurmikentän keskellä kauniissa puistossa. Olin haltioissani siitä kuinka ihania, rentoja ja omia valintoja morsiuspari oli tehnyt. Mielestäni häät ovat usein liian tekemällä tehtyjä ja muodollisia ja hääpari näyttää naamiaisväeltä. (Mutta kukin tehköön tahtonsa mukaan!) Kun morsiamen isä ja äiti (molemmat – ihanaa sekin!) saattoivat tytärtään sulhasen luo, olin superliikuttuneessa tilassa – kunnes alkoi tapahtua! Tuon herkän keijun edessä ja takana ja ylt’ympäriinsä pyöri mustiin farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutunut valokuvaaja, joka räpsi räpsi räpsi räpsi räpsi ja räpsi valokuvia. Taukoamatta. Hänessä roikkui laukkuja, kameroita ja objektiiveja joka puolella ja kameran moottoriperä lauloi yhtä soittoa. Tämä jatkui koko vihkimisen ajan. Kuvaaja valui hikeä ja hän ehti kaikkialle. Kuvia tuli joka suunnasta. Se oli sietämätöntä ja häiritsi herkkää tunnelmaa.

Ajattelin silloin kuinka oikeassa olimmekaan olleet, kun olimme sanoneet aikanamme omissa häissämme vieraille, että kuvaaminen kirkossa on kiellettyä. Siellä ei ollut myöskään ammattikuvaajaa. Halusimme hetkestä herkän ja unohtumattoman. Kuvia otettiin sitten vihkimisen jälkeen pihalla ja hääjuhlassa. (Paitsi että Jukka K. ei ollut kuullut kuvauskiellosta ja niin meillä on muutama rakeinen kuva hänen paikaltaan kirkossa otettuina – mukavaa, iloista eikä lainkaan häiritsevää!)

Muistan vihkimisen tunnelman ja sen miltä kirkossa näytti, kuin eilisen päivän. Ainakin luulen niin. Minulla on muistikuvat ja olin vahvasti kiinni hetkessä.

Jos unohdetaan häät ja otetaan mikä tahansa tilaisuus kuten, syntymäpäivät, konsertit, illanistujaiset, ravintolaillallinen, brunssi ja vaikka taidenäyttely niin varmaa on, että pienet kämmenen kokoiset puhelimien kamerat tallentavat tilannetta herkeämättä. Yleisöä kuvataan, esiintyjiä kuvataan, itseä kuvataan tapahtuman ollessa taustalla. Välillä tuntuu, että elämää eletään kameran linssin läpi eikä oikeasti OLLA hetkessä, siinä tapahtumassa ja nautita siitä ja imetä sitä sieluun saakka unohtumattomaksi, rakkaaksi ja merkitykselliseksi muistoksi. Voin vakuuttaa, etteivät hetket unohdu, jos ne tahtoo muistaa. Tämän opetti minulle mieheni, joka on ammatiltaan elokuvaaja.

Olimme lomalla Kreikassa vuosia sitten. Oli viimeisen matkapäiväin varhainen aamu. Menimme mereen uimaan auringon noustessa. Oli aivan hiljaista ja hän sanoi vain –painetaan tämä verkkokalvoillemme, että voimme palauttaa sen mieliimme, kun on marraskuu ja mustaa. En ollut koskaan ajatellut sellaista ennen, siis tietoisesti painanut mieleeni jotain hetkeä todella vahvasti. Tällaista siellä oli:

Hiekkarannnan hiekka oli vielä vähän viileää ja koko ranta oli hiljainen, siellä ei ollut ketään eikä siellä kuulunut juuri mitään. Edes aallot eivät lyöneet rantaan. Oli tyyntä. Aurinko oli nousemassa vuorten takaa ja aamurusko värjäsi taivaan sillä ihmeellisellä sävyllä, joka kestää vain pienen tuokion. Kävelimme veteen, joka oli lämmintä ja hiljaista. Pohjassa oli paljon pieniä kiviä. Meri tuoksui suolalle se oli raskas ja paikoillaan. Aurinko kiipesi ylemmäs, kun uimme ja yhtäkkiä se heitti eteemme ensimmäisen tulenoranssin säteensä. Parvi suuria valkoisia lintuja lensi taivaankannen yli vasten aurinkoa. Me uimme hiljaa pitkin rantaviivaa viimeisenä aamuna lomalla.

Tänään menin kävellylle puistoon aamulla, kun kaikki vielä nukkuivat. Otin muutamia kuvia, mutta olin kyllä hetkessäkin – ja ihan jäässä! Muistelin Kreikan matkaa vuosia sitten. On marraskuu.

Paina mieleesi hetki hyväksi matkaevääksi, esille otettavaksi, silloin kun tarve vaatii!

Pus

Hanna

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011