Terveiset Lontoosta, siellä oli nastaa ja kävelin kolme päivää taukoamatta. Todennäköisesti jalkani ovat himpun verran lyhentyneet, siltä se ainakin tuntui. Kun kerran siellä kävelin päätin tehdä sen Fusrtamaisesti niin hyvin kuin taisin. Selkä suorana, hartiat takana, vatsa tiukkana ja jalkaterät suorassa. Aika kuninkaalliseen tyyliin pistin menemään siis.

Tulin kotiin sunnuntaina iltapäivällä ja mikä se täällä odottikaan? Lumisade totta kai! Olin kuitenkin päättänyt mennä reippaalle kävelylenkille ja niin myös tein. (Joku hulluus riivaa – juurihan olin kävellyt lähes maapallon ympäri…) Jotenkin otti aivoon se lumisade, kunnes tajusin, että se oli aivan loistohomma. Lumeenhan jäi askelten jäljet ja saatoin tarkistaa kävelenkö oikeasti jalkaterät suorassa. Arvaatteko jo? Juu, en sinnepäinkään. Kokeilin ja kokeilin huomatakseni, että olen aikamoinen ballerina. (Oletteko huomanneet kuinka balettitanssijat kävelevät, varpaat näyttävät sivulle. Jalkapalloharrastajat taas tuntee länkisääristä…hihihi. Onneksi se ei kuulu repertoaariini ☺ yhdistelmänä nämä kaksi olisi kyllä kerrassaan liikaa) Lopulta sain väännettyä jalat suoraan, mutta se tuntui siltä kuin olisi kävellyt varpaat aivan sisäänpäin. Lumesta sitten tarkistelin vähän väliä, että ne myös pysyivät oikein. Eli kiitos lumisade, mutta ei kiitos enempää. Kävellessäni tein myös käsiliikkeitä ja olin siis kerrassaan koominen näky. No okei, lauloin myös aavistuksen liian lujaa luurit korvilla…

Olin aivan varma, että jalkaterät ovat suorassa - eipä olleet!


Tässä ne ovat suorassa ja kävely tuntui todella vieraalta!

Tällä viikolla ei treenarini Juhon koulutuksen takia pitänyt olla treenejä ollenkaan, mutta sainkin viestin, että voisimme treenata kahtena päivänä aikaisin aamulla. Tulin super iloiseksi ja silkasta riemusta painelin maanantaina Liikkariin Pekka Nikumatin Bodybalance –tunnille. Tein sitäkin Fustramaisesti. Parasta oli että huonosta polvesta huolimatta olen tasapainojutuissa älyttömän hyvä. (Oma ihan objektiivinen arvio) Tyhmintä taas se että en kerta kaikkiaan voi mennä risti-istuntaan, koska polvi ei tee yhteistyötä, enkä oikein voi joustaa polvia haara-asennossa. Mutta tunti oli ihana (ja peilikuvassa näkyi vyötärö, ja se oli MUN!!!! Iiiik!)

TÄSTÄ JUTUSTA TULEE LIIAN PITKÄ MUTTA EDESTÄ LÖYTYY HUPIA!

Koska mulla ei ilmeisesti ole minkäänlaista itsesensuuria, jaan kanssanne tämän(kin) päivän kootut noloudet. Tervetuloa siis hullunmyllyyn, ellei peräti hullunpyllyyn.

Tänään oli siis aamulla aikaisin Fustratunti. Valmistauduin jo eilen illalla laittamalla kaikki kamat kasaan. Tein myös jääkaappiin valmiin aamiaisen mukaan otettavaksi. Laitoin maustamattoman jugurtin sekaan mustikoita ja kaurahiutaleita. Aamuun mennessä suuret luomuhiutaleet turpoavat ja rasiassa odottaa herkullinen raakapuuro, jonka ajattelin popsia ajaessani palaveriin suoraan treenistä. En voi syödä juuri mitään ennen treeniä, tai ruoka löytyy Foreverin jumppamatolta, vatsan rutistamisen myötä.

Salilla huomasin, että vesipullo oli himassa. Tottakai. Ärsyttävää. Ja respa oli vielä kiinni, joten ostaakaan ei voinut. Mutta treeni meni hyvin. Siis ihan oikeasti. Jeeeeeeee. Tuuletuksia!! Löysin syyn siihen miksi pullover ei suju, kuten pitäisi. Siihen tulee liittää sairaan hullun mieletön vatsarutistus. Sitten sujuu. Ja tärisee. (Okei okei….Juho Lahti löysi syyn. Ehkä jo aikoja sitten…Mutta mä ymmärsin sen nyt… parinkymmenen tunnin jälkeen…)

Treenissä oli kiinnostava yksityiskohta. Se koskee elämää yleensäkin. Sain runsaasti kehuja, kun onnistuin ja tulin siitä tyytyväiseksi ja unohdin sen nopeasti. Kun tulee pyyhkeitä ja tiukkaa komentoa, se ei unohdu. Miksi se onkin niin? Eikö hyvistä asioista kannattaisi iloita piiiiiitkäään? Ja kurjat unohtaa nopeasti? Toki treenatessa pyyhkeet pitääkin muistaa, että voi korjata virheet, mutta olisihan sitä voinut vähän hyppiä riemusta, kun meni hyvin?

Pukuhuoneessa totesin, etten sitten ollut pakannut mukaan myöskään pyyhettä ja paria pienintä vaatekappaletta… No ei se mitään, nopeasti vain autoon syömään ja palaveriin. Autossa huomasin, että raakapuuro muhi edelleen kotona jääkaapissa. Ei se mitään, palaveriin nyt vaan ripeästi. Ja palaverista seuraavaan. Nyt kello oli jo kaksitoista enkä ollut syönyt mitään. Paha homma. Pitäisi syödä 3-4 tunnin välein. Ostin matkalla kaupasta raejuustoa ja mustikoita. Istuin autoon ja popsin ne nopeasti. Palaveri oli kahvilassa ja siinä kahvia hakiessani tuntui kuin housuni olisivat olleet märät takamuksesta… Menin naistenhuoneeseen mutta pahus – peili oli liian korkealla. No housut kinttuihin. APUA! Keskellä kirkkaan oranssien housujeni takapuolta oli kämmenenkokoinen epämääräinen valkoinen läntti jonka keskellä oli musta raita. Ai oliko lyhyt pusero? OLI. Ihan lyhyt. Liian lyhyt. Istuin koko palaverin tiukasti penkissä ja toivoin että läikkä olisi hävinnyt kahden tunnin istumisen aikana. Ei ollut. Katosin paikalta hyvin nopeasti, takki vyötäisille sidottuna, autoon… jonka penkillä komeili pieni sievä lätäkkö raejuustoa ja mustikkainen vauhtiraita sen keskellä. Kopio housuistani.

Tässä vaiheessa oli kulunut vain puoli päivää. Kello oli kaksi. Samaa tahtia olen mennyt tähän hetkeen saakka. Joskus jotkut sanovat, että mulle aina tapahtuu kaikkea. Joo, se on totta. Joskus vois olla tapahtumattakin.

Pus
Hanna
xoxox

Kommentit (4)

Nina Eklund

Jestas että sain makeat naurut. Kiitoksia siitä Hanna.
Nimittäin toi juttu olisi voinut tapahtua mullekin, ehkä sen takia nauratti..

Hallit,
Nina

Maiju

Hitsi mä nauroin... On sulla vaan huumorintajua... Mä tykkään aina myös siitä, että voin viihdyttää ihmisiä mun "toilailuillani". Yksi työkaverini ei voinut yhdessä vaiheessa tulla meidän avokonttorissa mun sermin puolelle... vaan jäi huutamaan asiansa sermin toiselle puolelle... syystä, että ei voinut katsoa mua, kun sitä alkoi heti naurattamaan.

hanna.sumari@kolumbus.fi

Ei auta kun nauraa itelleen - tai voishan sitä itkeäkin, mut siit ei hyvä herkiä, niinkuin mummi sanoi. Mähän itkenkin kyllä, mutta enimmäkseen onnesta ja liikutuksest!

Ja kiitos palautteesta ja siitä että nauroitte, on nimittäin tunnustettava, että nauroin itse kirjoittaessani ja aloin epäillä hulluuden saapuneen pääkoppaani, kunnes muistin, että hei! Siellähän se on aina ollut! :D :D

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011