Luin tänään Hesarista kiinnostavan jutun Yhdysvaltojen Suomen-suurlähettilään tyttärestä Jessica Oreckista, joka on tehnyt Lapissa dokumenttielokuvan Aatsinki – The Story of Arctic Cowboys. Elokuvan tekemiseen oli vaikeaa saada rahoitusta ja Jessica Oreck kertoo, ettei sitä heru helposti hänen isänsä taskustakaan.

Esimerkkinä vanhempiensa kasvatusmetodeista hän kertoo kuinka oli pyytänyt ensimmäiseen elokuvaansa heiltä rahoitusta kirjallisella hakemuksella. Perusteluna oli ollut tyttären nopea valmistuminen maisteriksi ja näin vanhemmille syntyneet säästöt. Hakemus hyväksyttiin vasta yhden hylkäyksen jälkeen ja sittenkin tiukoin ehdoin. Aarne Aatsingista kertovaan elokuvaan Oreck haali rahoituksen monista paikoista kovalla työllä.

Jäin miettimään omaa vanhemmuuttani – oh la la! En pystyisi moiseen. Heltyisin helpommalla, jos minulla olisi rahat jotka antaa. Olen miettinyt samaa asiaa useasti. Kerran ystäväperheen poika jäi yksin kotiin lukioikäisenä ja avaimet unohtuivat sisälle. Ainoa vaihtoehto kotiin pääsyyn, oli särkeä ikkuna. Poika joutui maksamaan ikkunan korjauksen omista rahoistaan. Kärsin tuskia, kun kuulin jutun. Ensinnäkin siksi, että pojan koulun ohella tienaamat ansiot menivät ikkunan korjauslaskuun ja toiseksi siksi, etten ikinä pystyisi samaan. Olinko surkea äiti, koska olisin maksanut ikkunan ja edelleen rientänyt avaamaan ovea milloin mistäkin, kun hajamieliset tyttäreni unohtivat avaimiaan kotiin tämän tästä?

Jossain vaiheessa olin tiukka kotitöiden kanssa ja yhtä ja toista normaalia kotihommaa oli tehtävä saadakseen viikkorahaa. Pihatöihin sain neidot osallistumaan erillisestä korvauksesta ja yleensä tuntipalkka oli vähintäänkin muheva. Käytin rahaa myös erilaisen lahjonnan välineenä. Yksi tyttäristä ei millään tahtonut lukea kirjoja. Maksoin hänelle markan jokaisesta luetusta sivusta. Nykyään hän on himolukija, eikä liiku missään ilman kirjaa.

Toinen tytär jäi teininä kiinni tupakoinnista ja mietin pitkään, mikä on se keino, jolla saan hänet lopettamaan sen alkuunsa. Oli rippileirikesä ja kakkihan sen tietävät, millaista aikaa se on. Keksin keinon, joka hirvittää varmaan jokaista järkevää kasvattajaa. Lupasin hänelle 1000 mk jos hän lopettaa tupakoinnin siihen paikkaan. Hän saisi rahat syykuun ensimmäisenä päivänä ja jos hän ikinä alkaisi tupakoida uudelleen, hän joutuisi maksamaan rahat takaisin. Se toimi juuri niin kuin olin toivonutkin. Summa oli niin suuri houkutus, että tupakka jäi ja pelko takaisin maksun vaikeudesta niin suuri, ettei tupakoiminen alkanut uudelleen. (Lapsethan uskovat aika pitkään, että vanhemmat jotenkin saavat tietää ihan kaiken kuitenkin, joten hän ei ilmeisesti uskaltanut kokeilla aloittamista salaa)

Eräältä nuorelta neidolta oli vastikään kysytty työhaastattelussa mitkä kolme asiaa hän on oppinut kotoa. Kysyin omiltani vastauksia samaan kysymykseen, mutta tilanteen leppoisuudesta johtuen vastaukset tuskin olivat niitä joita he työhaastattelussa antaisivat. (Älä pistä sormia suuhusi, ruokapöydässä ei saa laulaa, olen oppinut ajamaan autoa Stadissa, älä puhu kovaan ääneen kaupassa jne. Yksi oudoimmista oli että olen opettanut keskimmäiseni hymyilemään!!) yksi tytöistä oli joutunut juuri vastamaan toimittajalle samaan kysymykseen vastikään ja vastaus oli ”ole reipas ja rohkea”.

Kunnon kansalaisia nuo ovat –kaikki kolme. Varmaan pärjäävät. Äitinä sitä miettii tietysti aina, että olisiko sitä paremminkin voinut toimia?

Keltaisen kotitalomme seinällä on taulu, jonka saimme mieheni kanssa vanhimmalta tyttäreltäni lahjaksi, kun hän valmistui opinnoistaan ulkomailla. Japanilaisen taiteilijan työn nimi on ”I am protected by the yellow house”. Eli ei kai se paha asia ole, että apua on aina ollut lähellä, vaikka lapsi olisi ollut kaukana kaukana…

Näitä mietin, kun äitienpäivä lähestyy.

Suukkoja

Hanna

Kommentit (2)

Maiju

Varmaan olet ollut hyvä ja opettavainen äiti lapsillesi. Itse juuri jaoin facebook-kavereilleni kuvan, jossa minun äitini 84 vee ajelee rollaattorilla ja minä tytär 50 vee istun "kyydissä". Kaverit naureskelivat, että sama elämänilo näkyy molempien kasvoilta.
Minun tärkein lahjani omalta äidiltäni on positiivisuus ja elämänilo... vaikka mitään maallista omaisuutta en olisi saannutkaan, niin tärkein lahja on juuri nuo edellä mainitut. Halauksia päivääsi.

Mummo

Kaunis on kiitos vanhemmille tuossa taulussa. Sitähän meidän pitää olla: turvaamassa ja tietä näyttämässä. Tai vaikka sitten sanomassa, että "älä puhu ruoka suussa". Saman opin viertittävät sitten aikanaan omilleen, olen livenä saanut sitäkin seurata!

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011