Viimepäivinä siellä ja täällä on huokailtu suvivirren ihanuudesta ja siitä kuinka se aloittaa kesän ja se nostaa onnen ja liikutuksen kyyneleet silmiin.

Minä en ole koskaan kokenut niin. Suvivirsi ja lasten koulujen päättäjäiset saivat aina oudon ahdistuksen nousemaan kurkkuuni. Sivuutin puheet tuosta hetkestä ja virrestä aina nopeasti sen kummemmin ajattelematta. Kunnes eräänä päivänä päätin ajatella. Mietin asiaa vain hetken ja tajusin mistä kenkä puristi.

Minä olen dyslektikko eli sanasokea. No mitäpä siitä, ei se ole tahtia enää haitannut, mutta kun olin pieni tyttö ja vähän isompikin se haittasi hyvin paljon. Kas jos on oppimisvaikeus – ei opi. Ei opi vaikka kuinka pänttäisi. No kuinkas siinä käy? Turhautuu ja oppiminen muuttuu entistäkin haastavammaksi. Silloin kun minä olin koululainen ei ainakaan Kulosaaren Yhteiskoulussa ollut hajuakaan moisesta opiskelua hankaloittavasta vaivasta. Enimmäkseen meidät pantiin kurjaan lokeroon jonka kannessa luki: tyhmä ja laiska. No sen voin sanoa, että laiska en ollut. Jouduin pänttäämään moninkertaisesti enemmän läksyjä, kuin luokkatoverini, oppiakseni ne. Usein en silti oppinut. Metodit olivat vääriä. Dyslektikko oppii toisella tavalla – olemme erilaisia oppijoita. Siihen aikaan oli ihan selkeä homma mitä tapahtuu, jos ei oppi mene päähän. Sai ehdot tai jos tarpeeksi moni asia ei mennyt päähän, jäi luokalleen. No arvaahan sen! Jokaisena kesänä, kun en jäänyt luokalleni luin ehtoja! Voi että minä muistan ne ehtolaiskurssit, joissa vietin kesäkuussa aina kuusi tuntia päivässä! Ne oli ihmeellisiä paikkoja. Sörnäisissä nykyistä metroasemaa vastapäätä oli outoja puutaloja joissa pidettiin ehtolaiskursseja. Siellä istui kokonaisia luokkia toisilleen vieraita lapsia pänttäämässä päähänsä ruotsia, englantia tai matematiikkaa. Paikka haisi mullalle (eli varmaan homeelle) ja siellä oli pimeää. Kaikki kaverit juoksivat ulkona, pelasivat tennistä ja matkustivat maalle. Minä matkustin Sörnäisiin. Lisäksi ehdot olivat tietysti häpeä, luokalle jäämisestä puhumattakaan.

Viihdyin koulussa hyvin. Rehtori ja opettajat olivat kiinnostavia persoonallisuuksia. Koulussa tehtiin konnankoukkuja ja opiskeltiin, henki oli luova ja kannustava. Kevätjuhlat ylioppilaineen olivat hienoja. Joulunäytelmät olivat spektaakkelimaisia tapahtumia, mutta kaikkein ihanin esitys oli jokaisessa joulujuhlassa esitetty jouluevankeliumi. Seimi ja muut tilpehöörit olivat näyttämöllä (koulussamme oli hieno näyttämö ja nouseva katsomo) joka rajoittui takana valkoiseen verhoon. Yhtäkkiä alkoi kuulua enkelten laulu. Suuri joukko taivaallista sotaväkeä lauloi Jouluyö Juhlayö ja samalla kun laulu alkoi, valot näyttämön etuosassa himmenivät ja vaalean harsoverhon taakse syttyi valo. Enkelikuoro ilmestyi näkyviin harson takaa. Valkoiset kaavut yllään, pahvisiivet selässään ja joulunauhaa päässään he toivat minulle joulun! Sillä jouluna ei saanut ehtoja.

Kun ymmärsin miksi Suvivirsi kuristi kurkussa, se päästi otteensa irti ja nyt kuuntelen sitä hymyssä suin. Ajat muuttuvat ja nyt sanasokeita onneksi autetaan monella tavalla.

Loppuun vielä pieni sana stipendeistä. Haluaisin, että stipendejä jaettaisiin myös niille joilla ei ole parasta arvosanaa, mutta he ovat ylittäneet itsensä omassa mitassaan. Tehneet huippusuorituksen. Jos koulu ei sitä tee – kummitäti, mummi, pappa tai vanhemmat voivat sen tehdä. Kannustus auttaa!

Suukkosia ja suloista suvea!

Hanna

xoxoxox

Kommentit (1)

Eero Niskanen

Onkohan kaikki naiset tai ainakin suurin osa dyslektikkoja. Kun mietit tarkkaan naisia ainakaan ennen ei saanut oppimaan juuri mitään. Auton tasauspyörästö ym. olivat ylivoimasen vaikeita.

Dyslektikko, painatan Annelle uudet käyntikortit.

Hieno homma. Selittää monta asiaa.

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011