Elämä on niin ihmeellistä. Asioita tapahtuu yhtäkkiä. Hyviä ja huonoja. Juuri se onkin kaikkein parasta. Ikinä ei voi arvata seuraavaa hetkeä varmasti, sillä yllätys voi tapahtua juuri saman tien. Joskus toivoo jotain kauan, kauan eikä se vaan tapahdu ja huis! yhtäkkiä se tapahtuukin. Huonoina hetkinä kannattaa muistaa, juuri se, että hyvä asia saattaa odottaa nurkan takana ja tapahtua seuraavalla sekunnilla.

Kerran – ehkä kuusi vuotta sitten – ajoin töihin ja näin kun keski-ikäinen nainen tarpoi kadun vartta pitkin. Hän liikkui vaivalloisesti. Kuva hänestä piirtyi muistiini. Ajattelin monia ystäviäni, jotka eivät harrastaneet liikuntaa käytännössä lainkaan ja tajusin, että kohta heidän käy hullusti, elleivät ala liikkumaan. Keksin mielestäni oivallisen idean. Lähetin noin 10 liikkumattomalle kaverilleni sähköpostia. Ehdotin heille, että koska olemme kiireisiä, emmekä ikinä ehdi tavata ja koska toden totta liikunta olisi tärkeää, alkaisimme liikkua yhdessä. Liikunnanohjaaja ystäväni lupasi ohjata meitä eri lajeissa sisällä ja ulkona. Loistava idea! Tapaisimme, liikkuisimme ja kunto nousisi. Tai niin minä luulin. Vain yksi ystävä vastasi sähköpostiini innokkaana alkamaan jumpat.

Itse liikuin edelleen aktiivisesti, kunnes loukkasin polveni. Siitä lähti pala irti, kuten olen täällä jo aiemmin kertonutkin, eikä polvi palautunut ennalleen leikkauksesta huolimatta. Viimeiset pari vuotta olen pelännyt ja lopulta alistunut siihen, että kävelen pian kuin se keski-ikäinen nainen joka näin vuosia sitten. Mikään liikuntalaji ei onnistunut, vaan pian oli polvessa vettä ja liikkuessa siihen sattui. (Vesijuoksua suositeltiin, se sujuikin, mutta vihaan sitä lajia samoin kuin uimahalleja.) Into laski, yrittäminen väheni ja polvi kipeytyi lisää ja lisää. Kävelin huonommin ja huonommin. Portaiden kulkeminen alas oli pahinta, se sattui.

Sitten tapahtui jotain yhtäkkiä. Yhtäkkiä elämä tarjosi mahdollisuuden, yhtäkkiä otin siitä kiinni ja yhtäkkiä sunnuntaina kävelin Messuhallin piiiitkät portaat alas iloisesti hymyillen. Hyvä kun sain pidettyä suuni kiinni alhaalla, mieleni teki kiljua riemusta!

Mitä tapahtui siis? No yhtäkkiä joulun aikaan näin ystävän statuspäivityksen, jossa hän kertoi löytämästään hienosta liikuntalajista. Yhtäkkiä päätin kokeilla sitä, kaikista aikaisemmista pettymyksistä huolimatta. Yhtäkkiä olin treenannut kolme kuukautta ja yhtäkkiä, ilman ennakkovaroitusta, kävelen joka päivä 45-60 minuutin reippaan sauvalenkin ilman kipua. Ja yhtäkkiä olen siitä ihan mielettömän onnellinen!

No joku nyt voi todeta ettei kolme kuukautta ole yhtäkkiä, mutta on se kuitenkin. Aika rientää ja yhtäkkiä vaan onkin vedetty jo yli kahdetkymmenet treenit. Ja yhtäkkiä ollaan pisteessä, että lihakset ovat vahvistuneet ja asento on korjaantunut. (Ja totta puhuakseni, en tiedä edes mitä on tapahtunut)

Ja yhtäkkiä se aika, kun en voi olla menemättä lenkille joka päivä on palannut. Olen niin onnellinen tästä, että siihen ei riitä sanoja. Kaikki mitä sanon aiheesta tuntuu yhtä lattealta. Mutta se mitä tunnen on latteasta kaukana.

On palattava sanaan: yhtäkkiä. Tietysti olen uurastanut tämän asian eteen, eikä se tapahtunut yhtäkkiä. Mutta yhtäkkiä kaikki kuitenkin loksahti paikoilleen ja toden totta, yhtäkkiä kävelin ne rappuset siellä messuhallissa alas. Pointti on siinä, että ikinä ei tiedä, mitä ihanaa tapahtuu – ihan yhtäkkiä!

Tänään menen taas Fustra-treeniin. Ja lenkille. Ei haittaa, vaikka sataa. Mun sisällä paistaa aurinko ☺

Pusuja
Hanna

Kiitos  Juho Lahti, Tiina Ruotsalainen ja Topi Lösönen sekä Riitta Ojala-Fors, Anne-Maija Selmgren, Päivi Tuohimaa, Juha Wikström ja Pirjo Koskinen, kun juoksutitte minua ympäri Lontoota ja sain huomata, että se sujuu!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011