Kaksi kertaa viime viikolla törmäsin toisiaan sivuavaan asiaan negatiivista tunteista. Eräässä lehdistötilaisuudessa kuulin niin tärkeän totuuden, kun yksi läsnäolijoista totesi, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on joku yhteisö jossa voi oikeasti olla oma itsensä ja jakaa myös sen kaiken raskaan, jota matkassamme kannamme. Oli hyvä kuulla, että joku sanoi sen ääneen, vaikka kyllähän me kaikki sen tiedämme, eikö niin? Mutta tiedän, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole tätä yhteisöä, paikkaa tai ystäviä, joiden seurassa voi jakaa ne kaikkein mustimmat hetkensä ja avata arimmat negatiiviset tunteensa. Pidetään yllä kulissia, koska on pakko. Luuserille ei ole tilaa, onneton valittaja valittakoon yksin. Ja kuka jaksaa kuunnella ikuista valittajaa?

Voi voi. Kunpa jokainen kurjuutensa hetkillä muistaisi, ettei ole asiansa kanssa yksin. Ei täällä auringon alla yhtäkään ihmistä vaella, joka ei joskus olisi ollut, murheesta ja ahdistuksesta kippurassa, itkenyt tyynyynsä ja tuntenut olevansa kurjista kurjin. Kaikki ovat kokeneet kateuden kaihertavan kairan ja hylätyksi tulemisen hetken, yksinäisyyden ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan! Sitten vaan on erilaisia tapoja selvitä niistä. Mutta vaikeinta on niillä, jotka eivät löydä sitä ihmistä tai joukkoa, jossa voi asiaansa avata. Siihen tarvitaan rahtunen rohkeutta ja onni siitä, että kuulemassa ovat herkät korvat.

Totta on sekin, että ainaista valittajaa ei jaksa kukaan kuunnella. Sellaista jolle on aivan sama miten koitat häntä auttaa. Nämä valittajat joilla valittaminen on mantra ja elämäntapa. Se on raskasta joukkoa. He kuuluvat usein myös ankeuttajien keljuun kastiin, jonka seura ei tee kenellekään hyvää, ei edes heille itselleen.

Se toinen kerta, johon alussa viittasin, oli kun Facebookissa joku totesi, että eihän siellä saa olla negatiivinen ja päätti siis kirjoittaa positiivisen päivityksen. Siellä rivien välissä minusta kuului pieni kuiskaus – hei, mulla on huonot fiilikset, kuulisko kukaan? Onko nyt niin, että positiivisen asenteen apostolit pakottavat vaimentamaan ihmisen sisällä kuohuvan kurjuuden ja hän joutuu huoliensa kanssa puremaan hammasta ja hautaamaan päänsä tyynyyn? Eihän se nyt niin saa olla.

Facebookin valittajissa on kokemusteni mukaan, useaa sorttia. Osa on niitä, joiden puhetapa vain on miinusmerkkinen. Eivät he oikeastaan ole negatiivisia, he vain muotoilevat asiat siten. Se kyllä kannattaisi muuttaa, se on helppoa ja se antaa energiaa elämään. Sitten on huutajat. Ne jotka raivoavat jostain aina välillä. Varsin virkistäviä tapauksia! Sen kyllä kuulee kirjoituksesta kun tyyppiä tosissaan ottaa pattiin. Ja siitähän syntyy hyviä keskusteluja. Ja sitten on tietysti pohjattoman negatiiviset tyypit joiden kaikki tuotokset ovat jotenkin ikäviä. He eivät näy minun aikajanallani.

Jos on kurja fiilis ja kaipaa sitä kuuntelevaa korvaa ja rohkaisun sanoja, niin kannattaa ottaa yksi rohkea askel ja avata suunsa. Jollekin. Vaikka facebookin yksityisviestissä. Kyllä siellä kaverissa joku on jolle voi kertoa. Jos ei ole, kirjoita mulle.
Aurinkoa talvipäivään ja pliis – pidä peukkuja että mä vaan LUULEN että mulla on nuha!

Rakkaudella
Hanna

Kommentit (3)

Hanne

Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

Facebookki on mielestäni hieman teennäinen SOME, sillä harvoin siellä kukaan painaa "en tykkää" nappulaa.
Kukaan ei oikein uskalla tuoda julki omaa mielipidettään.
Surullista miten paljon Suomessa on yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole ketään kelle kertoa murheistaan.

Vanhempani kävivät eilen kahvilla ja katselimme Arto Nybergin ohjelmaa , jossa käsiteltiin vanhenemistakin ja sitä koska ihminen on vanha. Äitini (81v.) sanoi, ettei hän tunne itseään vanhaksi, mutta välillä tuntuu kuin olisi pudonnut johonkin loukkoon. Tällä hän tarkoitti, että koska kaikki ystävät ja tutut ovat huonokuntoisia tai heitä ei enää ole, niin elämä on tyhjää. Sosiaalinen elämä on se mikä pitää ihmisen virkeenä. On hyvä, jos on edes yksi ystävä, joolle voi kertoa surunsa ja murheensa
Minusta nykyaika on ennemmin eristänyt ihmisiä omiin oloihinsa kuin ennen. Kanssakäyminen tapahtuu näin koneiden välityksellä:)

Toivottavasti nuhasi ei ole puhjennut kunnolla ja Echinaforse auttaisi:)

Maiju

Olen itse suhteellisen positiivinen ihminen.... Mutta täytyy sanoa, että voi sitä mullakin joskus olla "huono" päivä ja silloin mä mietin kyllä kahteen kertaan, että pläjäytänkö sen kaikelle kansalle tiedoksi facebookissa vaiko enkö... Olen mä joskkus saattanut sanoa... kun on kiukuttanut joku vähäpätöinen asia, kun ei ole saanut gluteenitonta ruokaa neljän kahvilankaan jälkeen... mutta nopeasti mä sitten pääsen siitäkin yli...kun saan sitä ruokaa viidennestä kahvilasta ;)

Hanna Sumari

Kakilla on huonoja päiviä. enemmän onkin kysymys siitä, kuinka kauan siinä viitsi rypeä! Äkkiä ylös vesilätäköstä! Joo ja nälkäisenä ei kyllä ole hymy herkässä ;)

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011