(Jatkoa 10.2. julkaistulle blogikirjoitukselle, jossa seikkailen Afrikassa Bonaquan vedenlahjoitusmatkalla.)

Kun juhlapuheet Funhalourossa oli puhuttu, alkoi varsinainen työ – vedensuodattimien jakaminen perheisiin ja kouluihin. Veden haku on kaiken ikäisten naisten työtä. Kaivosta vesi nostetaan ämpäriin, ämpäri pään päälle ja kävely polttavassa hiekassa, kuumassa ilmassa kotiin.

Tottumattomalle neljänkymmenen asteen helteessä kävely pelkän kameran kanssa oli raskasta. Hävetti hörpätä pullosta vettä ja läähättää, kun edessä lipui upea nainen lanteet keinahdellen 20 litraa taakkaa vakaasti pään päällä pysyen. Mutta pakko se oli. Omaa päätä särki ilman taakkaakin ja veden lisäksi kurkusta meni alas myös päänsärkylääkettä. Kiusallinen jomotus ei loppunut millään lääkkeellä mitä oli matkassa. Päässä jyskytti tasaiseen tahtiin. Ajattelin, että kuumuus oli syy. Olin taas väärässä.

Sanoista ‘kylä Afrikassa’, minulle tulee mieleen toisiaan lähellä sijaitsevia savimajoja ja hiekkaa. Siinä olin osittain oikeassa. Hiekalle rakennetut talot olivat savesta tai ruo’oista tehdyt, mutta ne olivat harvassa ja kaukana toisistaan. Talo käsitti yleensä yhden huoneen, jossa oli sänky. Niissä taloissa, joissa minä kävin sänky yllätti – se oli tavallinen runkosänky paksuine patjoineen, joka täytti käytännössä koko sen ainoan huoneen ja siinä nukkui koko perhe. Joissain taloissa lapsilla oli patjat maalattialla. Vaan mihinkäpä he olisivat lisää huoneita tarvinneet? Kaikki muu paitsi nukkuminen tehdään ulkona. Keittiö oli palmunlehdistä tehty katos jossa oli nuotio. Ruoka syötiin ulkona istuen. Ainoa suoja mitä säältä tarvittiin oli varjo, jota tarjoavat suuret puut. Sadekausien aikana kuumuus kuivattaa sateen jälkeen kaiken nopeasti eikä Fuanhalourossa ole mitään mikä tulvisi.

Kun vesi oli tuotu pihapiiriin, naisille opetettiin kädestä pitäen kuinka perhesuodatinta käytetään. Kun ensimmäinen lasillinen puhdasta vettä nousi huulille, se nousi yhtä aikaa aran hymyn kanssa. Minulle nousi silmään kyynel. Ja nousee nytkin, kun muistelen sitä hetkeä.

Vähintään yhtä tunteikasta oli ripustaa koululaisten kaulaan heidän omat Lifestraw -pillinsä. Pienet lapset seisoivat jonoissa äänettöminä ja katsoivat meitä arkoina, kun pujotimme ne heidän kaulaansa kuin mitalit jalkapallojoukkueelle.

Eivät ne lapset kyllä muuten äänettömiä olleet. Lähikontakti vain veti araksi. Isossa ryhmässä raikui nauru ja varhaisteinien kutkuttava kikatus. Kameralle poseerattiin ja kuviin oli tunkua lukuun ottamatta yhtä pientä episodia Funhalouron tiellä aamuvarhaisella.

Olimme ajaneet jo tunteja Inhambanen kaupungista kohti Funhalouron kylää. Matkan pituus oli vain 200 km mutta siihen kului viisi tuntia. Kuoppaista, osin veden syömää hiekkatietä ajaessamme kuljettaja kiinnitti huomiomme kolmeen pikkupoikaan, jotka seisoivat autiolla tienvierellä lokvatteja kaupaten. (Lokvatti on keltainen päärynän ja omenan risteytystä muistuttava hedelmä). Pyysimme kuljettajaa pysähtymään, että voisimme ostaa hedelmät. Kun astuin bussista kuumaan ilmaan ja näin suloiset lapset käsissään hedelmät, halusin ottaa heistä heti kuvan. Nousin takaisin bussiin ja otin kamerani. Kun nostin sen kasvojeni eteen, tapahtui jotain kummallista. Poikien silmät levisivät, ensimmäinen heistä heitti hedelmät maahan ja pinkaisi salamana juoksuun, saman tien kaksi muuta tekivät samoin. Pojat katosivat tienvieren kasvillisuuden sekaan humauksessa. Olin typertynyt – mitä tapahtui? Kuljettaja huuteli poikien perään, mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt. Nostimme hedelmät maasta ja veimme ne tien viereen ja pistimme sekaan muutamia seteleitä. Nousimme bussiin ja jatkoimme matkaa. Ryhmäämme kuului myös muutama paikallinen mies, jotka epäilivät että pojat olivat luulleet kameraa aseeksi ja siksi juosseet kauhuissaan pakoon. Asia jäi vaivaamaan minua, mutta selvyyttähän siihen en koskaan saa.

Kiersimme koko päivän katsomassa kuinka vedensuodattimien käyttöä opetettiin ja näimme kylän elämää. Pääasiassa se oli arkisien asioiden ruuanlaiton ja vedenkannon yhdistämistä. Ilma oli kuuma ja vähän väliä haistoin ihanan makean tuoksun, jota en osannut yhdistää mihinkään. Tuoksun alkuperä selvisi samalla, kun tutkin cashewpähkinän arvoitusta! Tiesin, että noiden herkkupähkinöiden kahden kuoren välissä on myrkyllistä öljyä ja ihmettelin, kuinka paikalliset lapset saivat ne kuorituksi. Se onnistui nuotiossa paahtamalla, jonka jälkeen lapset hakkasivat kepeillä kuoret irti. Hyviltä maistuivat, vaikka joukossa oli vähän hiekkaakin! Samalla selvisi, että pähkinä, kasvaa herkullisen hedelmän kärjessä. Hedelmä tuoksuu makealle ja raikkaalle ja maistuu hyvälle. Vähän samalle kuin persikka tai aprikoosi. Söimme hedelmiä suoraan valtavista puista ja tunsin olevani rohkea! ?

Ihanat kokemukset ja iloiset, tavattoman kauniit ihmiset eivät varmasti koskaan unohdu. Eikä myöskään se, kuinka tärkeää on auttaa heitä saamaan puhdasta vettä. Se kuinka silmät kostuivat ja hurraahuudot kaikuivat kun lasillinen puhdasta vettä juotiin.

Pian olimme hotellissa jälleen, söimme aamiaisen pöydän ääressä emmekä eväitä hötkyvässä bussissa. Sen päänsäryn syy selvisi kahden ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen ja ajattelin – niinpä niin, joka aamu kupillinen tai kaksi puhtaaseen veteen keitettyä kahvia. Se vesi juoksee hanasta ja sitä tulee niin kauan kuin haluan. Niin kylmänä tai kuumana kuin haluan.

Nyt istun kotisohvalla, edessäni kupillinen kahvia. Luen kuinka ihmiset valittavat lumenpaljoudesta ja kuka mistäkin. Itseäni harmittaa sotkuinen autotalli, jossa on liikaa tavaraa. Pitäisikö olla iloinen siitä, ettei mitään puutu?

Ja tietysti Suomessa on hyvä hanavesi, jota on syytä juoda, mutta jos ostan pullovettä, ostan sitä mistä on apua muillekin janoisille!

Iloa!

Hanna

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011