Ohjelman puvustaja soitti minulle tiistaina ja sanoi, että seuraavan päivän kuvausasu odottaa minua yhdessä ihanassa liikkeessä keskustassa. Omasta kaapista piti ottaa mukaan mustat kapeat housut, mutta kengistä ei puhuttu mitään. Menin liikkeeseen vaihtamaan asua tuntia ennen kuin minun piti esiintyä. Jo liikkeen sisustus saa minut aina hyvälle mielelle ja rakastan sen tilavia sovituskoppeja. No oikeastaan koppi on kyllä ihan väärä sanakin! Asu oli kaunis mutta totesimme myyjän kanssa, että minun matalat ratsastuskenkäni eivät olleet parhaat mahdolliset sen kanssa. Muita minulla ei olut mukanani joten sanoin vain, että no – täytyy hymyillä enemmän niin kukaan ei näe kenkiä! Johon myyjä totesi, että:
”Hei –ota nää mun kengät!”
”No en takuulla ota!! En kai nyt voi ottaa sun kenkiä sun jalasta!”
”Ota nyt vaan nää on just hyvät tohon ja mulla on ballerinat tuolla vaihtokenkinä” ”No enkä voi ottaa – mulla on niin iso jalkakin, ei ne mahu mulle”
”Mahtuu, mulla on 40 ja nää on ihan venyneet!!”
”hahahahah! Ootsä tosissas? Oot hassu! No anna mä koitan”
Kokeilin Marittan korkeakorkoisia nilkkureita ja ne sopivat paitsi jalkaani, niin myöskin asuuni aivan loistavasti. Nauroimme katketaksemme ja niin lähdin lainakoroissa keikkumaan kohti kuvauksia!

Olin hiukan liian ajoissa paikalla ja jäin autoon odottamaan muita. Istuin parkissa Esplanadilla ja katselin kadun vilinää. Se on hyvää viihdettä, niin monenlaisia kulkijoita voi ihastella. Parhaita ovat nuoret jotka ovat huomiota herättävästi ja rohkeasti pukeutunet. Sitten eteeni pysäköi AUTO!! Kirkkaan keltainen Lamborghini! Matala, virtaviivainen menopeli, jonka käyntiäänestä jo kuulee, että huh – voimaa piisaa! Alkoi hauska tapahtumasarja joka oli kuin pienoisnäytelmä tai lyhytfilmi.

Kiireisimmätkin kadun kulkijat loivat silmäyksiä autoon. Se loisti kuin aurinko keskellä marraskuun harmaata Esplanadia. Kuljettaja astui ulos autosta, sulki oven ja lähti hitaasti pois, luoden autoonsa hyvästiksi viipyvän katseen, jollaisen mies luo rakastetulleen. Ihmiset pysähtyivät kuvaamaan autoa ja itseään auton vieressä. Pian omistaja tuli takaisin ja laittoi parkkimaksulapun autoon. Viipyi hetken auton vierellä ja katsoi sen kaaria ja poistui. Ihmiset kuvasivat sitä edelleen ja minä istuin siinä takana omassa autossani ja seurasin tätä kaikkea. Nyt kuljettaja palasi. Hän puhui puhelimessa ja nojaili autoon, kierteli sitä, seisoi sen vieressä, kuten vain omistaja voi – ylpeänä, onnellisena ja sopivan välinpitämättömänä. Sitten hän lopetti puhelun, lähti pois ja taas antoi ihailevan katseensa pyyhkiä sen keltaista kiiltävää pintaa pitkin. Se oli NIIIN hauskaa katsottavaa. Hän todella rakasti autoa, oli onnellinen siitä ja ihaili sitä niin peittelemättömästi, että jokainen nainen olisi onnensa kukkuloilla jos saisi osakseen saman ihailun. Kun hän palasi hän kiersi viipyilevästi kuljettajan paikalle ja istui autoon. Ja ihmiset katsoivat, kuvasivat ja ihailivat sitä.

Minun oli aika kiiruhtaa kuvauksiin. Kun palasin, Lamborghini kuljettajineen oli poissa ja minun piti mennä palauttamaan lainakenkäni. Liikkeessä kenkiä riisuessani Maritta ojensi kätensä ottaakseen ne ja minä huudahdan –MUN SORMUS!
”Ai tämä on sinun” ja ottaa ison hopeisen sormuksen sormestaan ja ojentaa sen käteeni.
”Se on ollut täällä jo kauan emmekä tienneet kuka sen oli unohtanut. Olen pitänyt sitä sormessani täällä juuri siksi, että omistaja löytyisi”
” Voi Maritta, ihanaa, että se löytyi, isäni on antanut sen äidilleni joskus 70-luvulla ja rakastan sitä! Kiitos kiitos kiitos!!!”

Kotiin ajaessani ajattelin, kuinka hauskoja juttuja oli tapahtunut ja totta kai kerroin niistä ystävälleni.
”Sulle tapahtuu aina kaikkea ihmeellistä” Hän sanoi. Mutta minä luulen että kaikille tapahtuu ihmeellisiä asioita, mutta kaikki eivät huomaa niitä. Tai huomaavat toisin:

Et voi ikinä uskoo, mitä tänään tapahtui! Ihan kamala päivä! Ensinnäkin se typerä puvustaja ei sanonut, että tarviin korkkarit siihen asuuni. Ja voitteko kuvitella, kaupan myyjä ehdotti, että laittaisin jalkaani HÄNEN kenkänsä!! Siis hänen kenkänsä, hänen jalastaan! No en todellakaan laittanut. Siinä sitten menin duuniin ihan väärissä kengissä ja päivä pilalla. Kun odotin, että muut tulee paikalle (niin miksiköhän ne ei ikinä voi olla ajoissa) niin mun eteen parkkeeras joku karmee snobi jollain vanhalla lättänä Lambolla. Ette usko miten typeriä ihmiset oli!! Ne kuule kuvas sitä kärryä ihan hulluina ja ukko, joka sitä ajoi, ravas sen autonsa äärellä edes takas varmaan sata kertaa, et kaikki takuulla näkis et –hei tää on mun! Varmaan faijaltaan lainannu, tai vuokrannu! Tosi naurettavan näköstä! Eikä täs edes ollu kaikki, kun vein kuvauskamat takas, ni et voi kuvitellakaan mitä sen myyjän sormessa oli!!! Mun sormus! Oli jääny sinne kauppaan joskus ja myyjä piti sitä ku omaansa. Olin ihan et joo kiva kiva, voinks saada sen takas! En niin kestä. Karmee päivä.

Sitä vaan ajattelin, että onni on oma valinta ?

Love
xooxox

Hanna

Kommentit (6)

Marjo

Nauroin ääneen kun luin tätä! Lasi on puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjä riippuen katsantokannasta :) Jokaisessa päivässä omassa elämässäni on vastaavia sattumuksia ja kun asettaa aamulla ne vaaleanpunaiset silmälasit silmillleen näkee sen lasin täydemmän puolen! Kaikki ei mene aina kuin Strömsössa mutta mitäs siitä. Kun on avoin ja vastaanottavainen huomaa ja huomioi ne hyvät jutut ja päivän kokonaissaldo menee pakolla sinne plussan puolelle! Ihana kirjoitus Hanna :)
PS. ollaan taidettu törmätä samaan Lambon omistajaan koska olen itsekin nähnyt hänen kaihoisansa katseensa.

hanna.sumari@kolumbus.fi

Marjo, jospa joku mies katsoisi minua samalla tavalla! ooooh!!! :)

Riitta Railo

Hei leidit, olen satavarma että teitäkin on katsottu sillä tavalla...;-) Tarina oli aivan ihana ja opettavainen!!!!
Minun on valitettavasti sanottava, että on katsottu, ja sitten miten se onkaan muuttunut hankalaksi lopulta. Minulta siis totaalisesti puuttui tuo oikea asenne!!!! Miesasioissa, onneksi edes muissa asioissa joskus sitä löytyy....

Minna Mercke Schmidt

Hei Hanna - kiitos, pelastiti juuri päiväni, tai paremminkin alustit päiväni ihanaksi. Välillä putoavat sumeantylsät harmaat rillit silmilleni ja unohdan kuinka huippuhauskaa tämä elämä voi olla. Sattumalta päädyin tänne blogiisi ja nyt taas hymyilyttää ja energiat virtaavat! Kiitos siis siitä!

Hanna Sumari

Minna!
Mahtavaa! Ja kiitos kun kerroit, niin tuli minunkin päivästäni parempi! :D
Hanna

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011